Kohdatuksi tulemisesta

Pojalla on hämmentynyt ilme
Blogi -

Tämä kirjoitus on jatkoa eilen 16.3. julkaistulle blogille.

Katsomme Esan kanssa toisen videon. Filmissä esiintyvät nainen ja teini-ikäinen poika tekevät tilausta pizzeriassa. Heitä palvelee työntekijä, jonka kasvonpiirteistä voi päätellä, että hänellä on kehitysvamma. Naishahmo tavaa tilauksensa hitaasti ja lopuksi kysyy nuorelta, pitäisikö pyytää joku muu työntekijä paikalle. Voit katsoa videon alta.

 

Kysyn Esa Peltoselta, mitä ajatuksia videossa esitetty tilanne hänessä herätti. Esa kertoo, että puhuminen tavaamalla tuntuu loukkaavalta. Hän kertoo itse sanoneensa vastaavissa tilanteissa, että hänelle voi kyllä puhua aivan normaalisti ja että hän kyllä kysyy, jos ei jotain ymmärrä.

Vuorovaikutus Esan kanssa on tapaamisen ensi sekunneista asti ollut välitöntä ja luontevaa. Oma vuorovaikutukseni on toisinaan rönsyävää ja tiedän, etten ole aina kovin selkeäsanainen. Tämä ei kuitenkaan Esan kanssa haittaa, koska voin luottaa siihen, että hän pyytää minua tarkentamaan tarvittaessa puhettani.

Kysyn Esalta, onko hän itse ollut tilanteissa, joissa häntä on kohdeltu vähätellen. Esa kertoo minulle, että hän on ollut esimerkiksi kaupan kassalla tilanteessa, jossa kassa on ääneen miettinyt, pitäisikö paikalle pyytää toinen työntekijä. Kyseisestä tilanteesta Esa selvisi kertomalla, että tarvitsee hetken aikaa asian selvittämiseen ja jos ei siitä huolimatta onnistu, pyytää hän apua.

Esa on itse saanut työelämässä paljon positiivista palautetta kyvystään kohdata toinen ihminen. Tästä taidosta on ollut hyötyä esimerkiksi järjestyksenvalvojan tehtävissä, joissa Esa on kokenut tulleensa kohdelluksi aidosti ihmisenä. Esa nostaa kuitenkin esille haasteet vammaisten ihmisten työllistymisessä palkkatyöhön. Hän kertoo havainneensa, että sana ”vammainen” aiheuttaa aina mielikuvan siitä, että vamma on paha. Esa kutsuukin tätä työnantajien asennevammaksi, jonka korjaamiseksi tarvitaan lisää tietoa.

Jokainen aidosti tasavertainen kohtaaminen edistää vammaisuuteen kohdistuvaa positiivista asennemuutosta.

Esa on kokenut omakohtaisesti sen, että edes Me Itse ry:n edustajana häntä ei aina oteta vakavasti, vaikka periaatteessa halutaan tehdä hyvää yhteistyötä. Se on turhauttavaa ja toisinaan tuntuu, että omilla mielipiteillä ei ole merkitystä. Tämä jos mikä on mielestäni merkki siitä, että asennemuutosta tarvitaan ja joissain asioissa edistyminen on äärettömän hidasta. Jopa meidän, aihetta paljon pohtineiden ja omasta mielestämme valistuneiden ihmisten on aika ajoin katsottava peiliin. Kyllä se vaan niin on, että asennemuutos on hitain muutos.

Lopuksi kysyin Esalta neuvon meille kaikille ja tässä se on: ”Haluan kertoa ihmiselle, joka ei tunne kehitysvammaisia ihmisiä, että olkaa rohkeita, tulkaa kyselemään ja juttelemaan. Kerromme mielellämme asioita rehellisyyden nimissä.” Esa korostaa myös kaikkien osapuolten vastuuta vuorovaikutuksessa: ”Myös meikäläisten pitää olla rohkeita ja tuoda asioita esille. Myös meikäläisillä on vastuuta siitä, että asiat kerrotaan niin kuin ne ovat”.

Edellisessä kiteytyikin kaikki oleellinen. Kun ihminen tulee kohdatuksi tasavertaisena, jakautuu myös vastuu tasavertaisesti. Jokainen aidosti tasavertainen kohtaaminen edistää vammaisuuteen kohdistuvaa positiivista asennemuutosta. Tässä me kaikki voimme onnistua, kun vaan tahtotila on oikea. Kohdata ihminen ihmisenä.

 

----

Lopuksi haluan kiittää ”Kehitysvamma ei tartu, asennevamma periytyy” -kampanjassa esiintyviä näyttelijöitä. On rohkeaa antaa kasvot hahmolle, jollainen ei halua olla.

 

Nina Korventaival
toiminnanjohtaja