Kivinen tie Pukinmäestä Alppilaan

Mies seisoo ruskanvärisen puukujan edessä
Blogi -

Håkan Eklund (s.1950) on monelle Kehitysvammatuki 57 ry:ssä tuttu kasvo Vekkarin vapaaehtoistoiminnasta. Håkanin elämän aikana moni asia on muuttunut kehitysvammaisten asemassa. Miten nämä muutokset ovat näkyneet Håkanin elämässä?
Kävimme hänen lapsuudenmaisemissaan muistelemassa menneitä. Paljastui, että energisenä ja elämäniloisena tunnetun miehen elämänpolku on ollut erittäin kova.

Junan saapuessa Pukinmäkeen Håkan kertoo asuneensa siellä ensimmäiset elinvuotensa. Eklundien perhe asui käytöstä poistetussa junanvaunussa, johon ei tullut sähköä. Sitä lämmitettiin kamiinalla ja valaistiin öljylampulla. Ruoka valmistettiin spriikeittimellä. Håkan muistaa yhä miten jäätäviä talviaamut olivat. Perhe eli köyhyydessä, sillä Håkanin isä joi kaiken minkä tienasi.

- Kerran meillä räjähti primuskeitin. Sen kylki vaan pamahti auki. Meinasi palaa koko vaunu, Håkan muistelee.

Nousemme junasta Puistolassa ja kävelemme radan itäpuolen omakotitaloalueelle. Håkan tervehtii erään talon pihalla puuhailevaa miestä, joka tulee uteliaana lähemmäksi.

- Katos Håkan! En meinannut ensin tuntea, kun sulla on tuo parta, hän huudahtaa.

Håkanin perhe asui Mehiläistiellä pienessä puutalossa 1960-1976. Nyt tontilla on kaksikerroksinen tiilitalo. Koti ei ollut mukava eikä turvallinen paikka. Kotitöitä oli paljon ja jos niistä ei selvinnyt kunnialla, sai kyytiä: vyö paukkui armotta selkään solkipää edellä.

- Koulussa terveydenhoitaja näki jäljet mun selässä. Äitini kutsuttiin puhutteluun, mutta hän ei tunnustanut mitään. Hakkaaminen sai jatkua, Håkan kertoo.

Luonnonystävä jo nuorena

Kävelemme pienen metsikön luo. Håkan muistaa keräilleensä siellä sieniä ja marjoja: ruokaa perheelle. Hän paimensi metsässä myös läheisen tilan lehmiä. Håkan viihtyi luonnossa jo lapsena. Hän opetteli kirjan avulla tuntemaan linnut. Kalastuksen hän aloitti 12-vuotiaana ja harrastaa sitä vieläkin.

- Faijalla oli aina viinapullo kalassa mukana. Kun isä sammui, piti mun mennä kahden ongen väliä. Jos isän siskon mies oli mukana, piti mun vahtia kolmea onkea. Ukot makasivat pensaassa, Håkan muistelee.

Jatkamme Aurinkomäentielle. Paikka tuo Håkanin mieleen hyviä muistoja. Puistolassa hänellä oli paljon kavereita, mukava ja reilu kaveriporukka.

- Tehtiin paperilennokkeja, ajettiin neppiksillä ja mentiin polkupyörillä. Siitä jäi aika ihania muistoja. Täällä Puistolan puolella oli niin ystävällisiä ihmisiä. Naapuritkin oli mukavia.

Samaa tietä pitkin Håkan käveli nuorena miehenä Tapanilan asemalle, mistä hän otti bussin kehitysvammaisten työkeskukseen. Siellä tehtiin nauhakoneella sulkijanauhoja ja kasattiin leivänpaahtimia.

- Mä tykkäsin siitä työstä. Ei siitä kyllä paljoa rahaa saanut. Perjantaisin oli tilipäivä, kaksitoista markkaa tuli viikossa.

Perhe muutti radan länsipuolelle Tapulikaupunkiin vuonna 1976. Paikallinen nuoriso otti Håkanin silmätikukseen. Oli huutelua ja kiusaamista.

- Kerran olin ulkoiluttamassa koiraa, niin jengi piiritti mut, enkä meinannut päästä karkuun. Onneksi poliisi sattui paikalle, ja selvisin tilanteesta. Kun mun cockerspanieli kuoli, ostinkin dobermannin. Sen kanssa uskalsi liikkua mihin aikaan vaan. Ei tultu enää kiusaamaan, Håkan hymyilee.

Omille siiville

Håkan muutti omilleen 35-vuotiaana, heti kun tuettu asuminen tuli mahdolliseksi 80-luvulla. Ensimmäinen oma koti oli pieni yhteisö Helsingin Alppilassa. Siellä hän asui silloisen puolisonsa ja pariskunnan kaverin kanssa.

- Kommuunivuodet oli hyviä. Pääsin vihdoin pois kotoa, kokeilemaan omia siipiä. Vanhemmat eivät kyllä hyväksyneet sitä. Olivat kiukkusia kun muutin, Håkan muistelee.

Håkan muistaa Kehitysvammatuki 57:n alkuajat. Yhdistys järjesti 1958-1962 teatteriesityksiä Vanhalla ylioppilastalolla. Håkan kävi katsomassa ne kaikki: Aladdinin taikalampun, Hyrrän ja Sinisen linnun.

Håkan itse alkoi toimia yhdistyksen vapaaehtoisena kuusikymppisenä. Nykyinen vaimo Hanna Eklund löytyi yhdistyksen tietokonekerhosta. Tällä hetkellä Håkan toimii vertaisvetäjänä luontokerhossa ja Vekkarin vapaaehtoisena. Vaparihommat ovat usein siivousta puistoissa tai tapahtumissa.

- Siitä saa hyvää mieltä, kun näkee kättensä jäljen. Ollaan saatu paljon kiitosta. Siellä tapaa myös kavereita. Se on aika vakioporukka, mikä siivoamassa käy.

Mies seisoo mustissa vaatteissa valon edessä.

Muutoksia parempaan

Håkan keräsi Hannan kanssa muutama vuosi sitten 600 nimeä kansalaisaloitteeseen, joka vastusti vammaisten asumispalvelujen kilpailutuksia. Håkanin elämän aikana kehitysvammaisten asema on parantunut paljon, ja hän on koettanut omalta osaltaan olla mukana tekemässä muutosta.

- Ennen kehitysvammaiset eivät saaneet näkyä kadulla. Pidettiin suljetuissa laitoksissa. Se alkoi muuttua paremmaksi 80-luvulla, kun tuli tukiasuntoja, Håkan kertoo.

Kysyn lopuksi Håkanilta haastattelun aikana mieleeni tulleen kysymyksen. Miten hän on onnistunut säilyttämään reippaan ja iloisen asenteensa, vaikka elämä on ollut niin kova?

- On ollut vaan pakko. Ei voi kaikkea painaa sydämeen asti ja antaa masentaa, vaikka on ollut monenlaista hankaluutta, hän vastaa.

Teksti ja kuvat: Jouni Viitala

Kansalaisareena juhlii vapaaehtoistoimijoita Suomessa 3.12.2021 vapaaehtoisten päivänä.