Oletko kuullut NIMBY:stä?

Toiminnanjohtaja Nina Korventaival
Blogi -

Istun lämpimässä olohuoneessa ja jalkojeni päällä kaksi koiraa. Hetki sitten vein hyväkuntoisia talvivaatteita jaettavaksi asunnottomien yön tapahtumassa ja kohta olen unohtanut hyytävän tihkusateen, jolta olen jo suojassa. Olen terve ja minulla on työ, johon syvennyn mielelläni joskus iltaisinkin. Olen onnekas ja hyväosainen, kuten valtaosa meistä suomalaisista on. Toisinaan teen myös hyviä asioita ilman palkkaa.

Pari viikkoa sitten silmiini osui töissä paksu kirja, Riitta Kuparisen ”Ei meidän naapuriin” -tapaustutkimus vuodelta 2005. Tutkimuksen lukeminen on ollut pysäyttävä kokemus, vaikka aihealue on minulle entuudestaan tuttu. Kuparisen tutkimus koskee Marjaniemeä, jossa sain tänään viettää työpäiväni. Tapasin alueella vuodesta 2001 asuneita marjaniemeläisiä ja ihmisiä, jotka työskentelevät siellä tavoitteenaan mahdollistaa hyvä elämä. Sain kuulla, että tällä viikolla uudet naapurit olivat ilmaisseet halukkuutensa vapaaehtoistoimintaan. Pihalla minua moikkasi iloisesti ohi kulkeva koiranulkoiluttaja.

NIMBY (Not in My Backyard) on meille kaikille tuttu ilmiö. Selvää on, ettemme voisi koskaan itse olla osallisena moiseen suvaitsemattomuuteen. NIMBY-ilmiöön osallistuvat huonot ja pinnalliset ihmiset, joihin kukaan meistä ei kuulu.

Marjaniemessä alueen asukkaiden vastarinta muuttui pian tueksi ja ystävällisyydeksi. Työkaverini kertoi, miten hyvältä tuntui, kun jo alkuaikoina naapurit toivat omenoita ja luumuja Oskarinpuistoon. Takana oli kuitenkin vuosien taistelu, joka ei tuottanut marjaniemeläisille toivottua tulosta, vaikka saikin aikaan sosiaalisen omantunnon heräämisen.

Mitä pitäisi tapahtua, että minä tuntisin hyvinvointini olevan vaarassa kotonani? Olen tehnyt vammaistyötä Marjaniemen NIMBY:n ajoista asti. Osoitan syvää paheksuntaa aika ajoin esiin nousevalle NIMBY-ilmiölle, on sen kohteena ketkä vain ihmiset, joilla on pitkäaikainen tai ohimenevä tuen tarve. Minä tiedän mistä on kyse, eikä erilaisuus pelota minua. Olisiko tilanne sama, jos tekisin työkseni jotain muuta ja elämänkokemukseni olisi eri? Jos en olisi koskaan kohdannut ihmistä, jolla on erityisen tuen tarve tai ainoa kohtaamiseni olisi ollut pelottava tai hyvin hämmentävä? Itseni tuntien en luultavasti jäisi hiljaa odottamaan.

Vaikka tietoa on saatavilla ja erityisyys ei enää ole este osallisuudelle, tietoa tarvitaan lisää. Tieto on tuotava ihmisten luo, ei riitä, että sitä on olemassa. Jokaisen NIMBY:n takana on tietämättömyys. Mitä voisimme tehdä vielä enemmän?

 

Nina Korventaival

toiminnanjohtaja