Kenen ääni kelpaa?

Kehitysvammaiset ihmiset kokevat tutkitusti paljon syrjintää ja kiusaamista. Heidän puheensa ohitetaan helpommin, kokemuksia vähätellään ja toimijuutta epäillään herkemmin kuin muiden.

Mutta entä kun sama ihminen kohtaa useita erilaisia ennakkoluuloja yhtä aikaa? Entä kun hän kuuluu myös seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön, kohtaa rasismia tai elää muuten yhteiskunnan marginaalissa?

Violetinsävyisessä kuvassa on käsi, jossa sateenkaaren väreissä oleva siirtokuva. Kädessä on myös värikäs rannerengas.

Kun ihminen kuuluu samanaikaisesti useampaan vähemmistöön, riski tulla väheksytyksi, ohitetuksi tai kiusatuksi kasvaa. Syrjintä kasautuu ja sen muodot raaistuvat. Se alkaa näkyä siinä, miten hänen jokaiseen sanaansa suhtaudutaan – tai joskus jo siinä, että ihminen on näkyvillä omana itsenään.

Sosiaalista mediaa pidetään usein mahdollisuutena antaa ääni kaikille, ja niin se parhaimmillaan onkin. Mutta samalla se vahvistaa nopeita oletuksia, kärjistää keskustelua ja palkitsee provokaatiota. Tämän olemme nähneet myös viimeaikaisessa keskustelussa, joka liittyi Pride-viikon tapahtumamme näkyvyyteen.

Rasismi, homofobia, kiusaaminen ja ilkeämielinen kommentointi eivät kuulu meidän kanaviimme. Poistamme loukkaavat ja syrjivät kommentit ja tarvittaessa rajoitamme keskustelua.

Kyse ei kuitenkaan ole vain suorasta vihasta tai kiusaamisesta. Samanaikaisesti toinenkin ilmiö toistuu yhä uudelleen: toimijuuden kyseenalaistaminen.

Liian usein, kun kehitysvammainen ihminen kertoo omasta kokemuksestaan, hänen puheensa saatetaan selittää jonkun toisen sanoittamaksi. Oletetaan, että sanat eivät ole hänen omiaan. Että joku muu on kirjoittanut ne hänen puolestaan. Että hänen näkemyksensä eivät ole aitoja tai itsenäisiä.

Tällainen ajattelu ei ole neutraalia. Se on vallankäyttöä.

Kun ihmisen oma kokemus mitätöidään näin, häneltä viedään oikeus määritellä itse omaa elämäänsä. Samalla kavennetaan käsitystä siitä, kuka saa olla asiantuntija omassa asiassaan ja kenen ääntä pidetään uskottavana.

On hyvä pysähtyä kysymään: miksi meidän on niin helppo uskoa, että toiset ihmiset eivät voi puhua itse? Miksi epäilemme juuri niiden ihmisten toimijuutta, joita on jo valmiiksi hiljennetty?

Taustalla voi olla tiedostamattomia asenteita. Ajatus siitä, että joku tarvitsee aina toisen tulkkaamaan itseään. Ei siksi, että hän pyytäisi apua, vaan siksi, että me oletamme niin. Tai käsitys, että toisen ihmisen kokemus ei ole “riittävän oikea” ilman ulkopuolista vahvistusta.

Tämä on sanottava suoraan.

Emme hyväksy sitä, että ihmisten toimijuutta vähätellään.
Emme hyväksy sitä, että joidenkin ääniä pidetään vähemmän uskottavina kuin toisten.
Emmekä hyväksy rasismia, homofobiaa tai vammaisvihaa – missään muodossa.

Eikä tällainen toiminta tule meitä vaientamaan.

Nainen, jolla on ruskeat hiukset ja mustasankaiset silmälasit hymyilee kameralle.

Kirjoittaja

Mari Mononen

Kehittämisjohtaja
Kehittämistoiminta
Viestintä
Kehitysvammatuki 57 ry