40 vuotta yhdistyksen palveluksessa

Mikko Lietepohja valmistui lastentarhanopettajaksi keväällä 1982, mutta ennen omalle alalle siirtymistä hän halusi kokeilla jotain muuta. Hän päätyi hakemaan äitiysloman sijaiseksi Kankurinmäen tukikotiin. Sijaisuus venyi 40 vuotta kestäneeksi uraksi Kehitysvammatuki 57:lla. Maaliskuussa vietettiin Mikon eläkekahveja ja muisteltiin pitkää uraa.

Mies, kukkakimppu kädessä, kirjoneulevillapaita päällä. takana hämärä talvimaisema.

Mikko aloitti työt Jukolan osastolla, jossa suurin osa asukkaista oli noin 15-vuotiaita poikia. Ensimmäinen työpäivä on jäänyt mieleen, sillä yhdellä asukkaalla oli 10-vuotissynttärit. Yksi ensimmäisistä työtehtävistä oli patistaa poikia keräämään kedolta kukkia päivänsankaria varten. ”Ajattelin, että eipä tämä tule onnistumaan millään muotoa, mutta sitten pojat olivatkin jo keräämässä voikukkia. Meni paremmin kuin ajattelin”, Mikko toteaa.

Kankurinmäessä oli vahva yhteisö

Kankurinmäen tukikoti sijaitsi syrjäisessä paikassa hiekkatien päässä. Naapurissa oli tila, jossa oli lehmiä. Bussi kulki vain pari kertaa päivässä ja pysäkille oli matkaa kaksi kilometriä. Läheisellä Postimäellä oli pieni ja vaatimaton kyläkauppa, muut palvelut olivat Porvoossa. Syrjäiseltä paikalta päästiin kuitenkin liikkumaan yhdistyksen autolla. Porvoossa ja Helsingissä käytiin asioilla ja teatteriretkillä. ”Kun se oli yhteisöllistä ja kodinomaista touhua, niin siellä oli aika helppo tehdä äkistikin lähtöpäätöksiä. Naapuripuoli lupasi katsoa meidän asukkaita, ettei tarvinnut kaikkien kanssa lähteä,”, Mikko muistelee.

Kankurinmäellä oli henkilökunnalle asuntoja ja Mikkokin asui perheensä kanssa siellä. Asunto oli edullinen ja työmatka lyhyt. Pihapiirissä asumisen haittapuolena oli, ettei yksityisyyttä aina ollut. Mikko muistelee huvittuneesti, kuinka eräänä talvi-iltana perhe oli aterian ääressä, kun yhtäkkiä tuli tunne, että joku tarkkailee. ”Kun katsoi vähän tarkemmin, niin siellä oli kolme kaveria ikkunan takana tutkimassa, että miten meillä vapaa-aikaa vietetään.” Tarkkailijat olivat tulleet suksilla, jotka olivat hangessa pystyssä ikkunan vieressä.

Kankurinmäellä oli oma keittiö, jossa työntekijät Orvokki ja Helinä tekivät erinomaista ruokaa. Keittiössä oli myös kaksi asukasta keittiöapulaisina. ”Sanotaan, että keittiö on kodin sydän, niin sitä se todellakin oli,”, Mikko toteaa. Kankurinmäellä oli leirejä ja kesäisin järjestettiin suuria puutarhajuhlia. Välillä liputuspäivistäkin tuli tapahtuma: ”Porukat tuli pihalle, hartaasti nostettiin lippu ja sitten mentiin aamiaiselle,”, Mikko muistaa. Kesäleirien aikaan myös leiriläiset saattoivat innostua lipunnostoon. Erityisesti mieleen on jäänyt eräs partiolainen, joka tuli nostamaan lippua partiopuku päällä ja suikka päässä. ”Hän veti kättä lippaan, kun vedettiin lippua tankoon.”

Kankurinmäen tilalla oli suuria aukeita alueita, joilla pelattiin jalkapalloa, sekä uima-allas, joka oli ahkerassa käytössä. Kesäisin Kankurinmäellä oli hoidettavana myös lampaita. Päivisin eläimet olivat vapaana pihapiirissä ja pitivät nurmikkoa lyhyenä. Illan päätteeksi lampaat piti saada aitaukseen. Ensin piti saada emo kiinni ja karitsat seurasivat perässä. ”Ihan kovin moni ei ole työvuoron jälkeen jahdannut lampaita,”, Mikko nauraa.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Kolme lammasta laitumella, päät ovat metallisien ruokaämpärien sisällä.

”Niin se vuosikymmen meni”, Mikko toteaa muistellessaan. 1980-luvun loppupuolella hän aloitti puutarhurin opinnot. Koulusta valmistuminen sattui kuitenkin samaan aikaan laman kanssa ja vakituista työpaikkaa uudelta alalta oli vaikea saada. Kankurinmäessä oli avoinna vakituinen ohjaajan paikka, johon Mikko tarttui ja työura yhdistyksellä jatkui.

Kankurinmäeltä Kankurinkulmaan

1990-luvulla Kankurinmäki alkoi käydä pieneksi asukkailleen. ”Asuminen oli yhteisöllistä ja hyvää, mutta se oli ajan normien mukaan,”, Mikko toteaa. Monissa huoneissa asui kaksi nuorta ja heidän kasvaessa myös tilantarve lisääntyi. Väliaikaisena ratkaisuna osa tyhjinä olleista henkilökunnan asunnoista muutettiin kodeiksi asukkaille, mikä aiheutti painetta ohjaajille. ”Aamiaiset hoidettiin niin, että juostiin pihan poikki”, Mikko toteaa.

Monet Kankurinmäen asukkaista olivat helsinkiläisiä, joten oli tärkeää, että asunto sijaitsi kotikunnan puolella. Lisäksi tilat alkoivat kaivata mittavaa remonttia. Kankurinmäki lopetettiin ja asukkaat siirtyivät Helsingin Marjaniemeen rakennettuihin Oskarinpuistoon ja Kankurinkulmaan. Mikko muutti työn mukana.

Aluksi Mikko toimi yöhoitajana Oskarinpuiston kotiyhteisössä, mutta pian myös Kankurinkulmassa tarvittiin yöhoitajaa ja hän siirtyi sinne vakituiseksi. Viimeiset 20 vuotta hän on tehnyt pelkästään yövuoroa. ”Välillä ihmettelee itsekin, että miten sitä jaksaa. Siihenkin tottuu aikaa myöten.” Iän myötä palautuminen kuitenkin hidastuu, eikä unirytmin kääntäminen enää suju niin helposti. Nuorempana pärjäsi vähilläkin yöunilla.

Pitkä ura samalla työnantajalla on osin sattuman tulosta, sillä Mikko olisi voinut päätyä myös lastentarhaan töihin. ”Varmasti on harvinaista, että kukaan on ollut 40 vuotta samassa paikassa, mutta voin sanoa, että se on ihan ainutlaatuinen tilaisuus olla ihmisten elämässä näin pitkälle. En sano, että pitäisikö näin olla vai ei. Varmaan hyvä nähdä muutakin. Puolensa ja puolensa,”, Mikko pohtii.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Mustavalkoinen kuva. Lapsi selin, kumarassa puskan edessä. Taustalla peltomaisemaa.

Työ vaatii paljon, mutta tuntuu merkitykselliseltä

Ohjaajan työ on muuttunut paljon ja nykyisin ohjaajan pitää hallita paljon laajemmin asioita kuin ennen. Kankurinmäellä kävi oma lääkäri, joka huolehti terveysasioista. Nykyisin ohjaajan täytyy huolehtia yhteistyöstä terveyskeskuksen, lääkäreiden ja erikoissairaanhoidon kanssa. Kankurinmäellä oli myös toimistosihteeri, joka hoiti muun muassa tilitykset ja edunvalvonnan kanssa viestimisen. Nykyisin kotiyhteisöjen asukkaat ovat kaiken ikäisiä, joten ohjaajien pitää pystyä vastaamaan sekä nuorien että senioreiden tarpeisiin. Yhteistyötä eri tahojen kanssa tarvitaan paljon.

”Kyllä mä haluan sanoa, että nostan hattua mun työkavereilleni. Kun näkee, miten monitahoista ja vaativaa ohjaajan työ nykyisin on. Asiat kulkevat kiihtyvällä tahdilla ja koko ajan on oltava valmiita uuteen.”

Eläkkeelle jääminen tuntuu vielä oudolta. ”Sanotaanko näin, että ensinnäkin ei sitä voi käsittää ennen kuin se alkaa. Onko se sitten puutarhanhoitoa vai mitä se on, mutta ihan varmasti aika kuluu siivillä. Tuntuu ihan mukavalta. Varsinkin kun tuntuu, että olen tehnyt todellakin maaliin asti tän homman.”

Jutun on julkaistu alun perin ViisSeiska-lehdessä 2/2023

Kirjoittaja

Mikko Apell

Viestintäkoordinaattori
ViisSeiska-lehti
Jäsenasiat