Lääkäreille lisää tietoa vammaisuudesta – osaako lääkäri kohdata kehitysvammaisen ihmisen?

Lääkärien perusopintoihin kuuluu minimaalisen vähän vammaisuutta koskevia opintoja. Kerrotaan jopa vain muutamien tuntien määrästä. Tietovaje voi olla pulmallinen, kun esim. kehitysvammainen henkilö ja lääkäri kohtaavat. Lääkäri saattaa nähdä kehitysvammaisen henkilön ensimmäisen kerran vasta valmistuttuaan ammattiinsa. Opintojen vähäisyyden takia lääkärien kehitysvammaosaaminen kertyy lähinnä työssä oppimisessa, ja siihen voi kulua useita vuosia. Kehitysvammalääkäriksi voi nykyään erikoistua, mutta alan osaajia on vielä varsin vähän. Vammaisten ihmisten perusterveydenhoito tapahtuu ensisijaisesti terveyskeskuksissa. Siellä pitäisi osata, mutta kokemuksen tuomaa tietoa ei voi kertyä, koska suurin osa potilaista ei ole kehitysvammaisia. Kehitysvammaosaamiskeskuksissa tai kehitysvammaneuvoloissa annetaan vain erityisosaamista vaativaa hoitoa.

Vammaisilla ihmisillä ja heidän läheisillään on erikoisia kokemuksia lääkärien tiedon vähäisyyden ja asenteiden takia. Tutkimustilanteissa lääkäri saattaa osoittaa sanansa vammaisen henkilön saattajalle eikä hoidon kohteelle. Tietojärjestelmistä on luettu hoitoon kuulumattomia kirjauksia. Esimerkiksi, jos ollaan vastaanotolla iho-ongelman takia, lääkäri kirjaa järjestelmään, että ”potilas osaa kävellä ja häneen saa kontaktin”. Miten kontaktin ottamista tai liikkumista koskeva kirjaus liittyy iho-ongelmaan? Tarkkailemmeko me, vanhemmat, liian herkkinä lääkäreiden kirjausrutiineja, vai kirjataanko meistä kaikista epäolennaisia asioita?

Lääkärien tietämättömyys ja asenteet näkyvät joskus raskausajan tutkimuksissa. Jos ultraäänitutkimuksessa epäillään esim. Downin syndroomaa, annetaan raskaana olevan naisen ymmärtää, että raskauden keskeytys on oikea ratkaisu. Raskaana olevaan naiseen on helppo vaikuttaa siinä tilanteessa, jollei hän tai lääkäri tiedä, että Downin syndrooman kanssa voi elää varsin normaalia elämää. Ds-lapsi ei ole lähtökohtaisesti sairauskertomus. Hän on ensisijaisesti lapsi, jolla on vaikeuksia ymmärtämisen alueella. Toki terveysongelmia voi ilmetä, kuten meillä kaikilla. Elämä on monin tavoin arpapeliä eikä tiedetä, mitä tapahtuu itse kunkin tulevaisuudessa.

Lääkärien koulutukseen tarvitaan enemmän kehitysvammaisuutta ja neuropsykiatriaa koskevaa tietoa. Jos niitä koskevia diagnooseja ei osata tehdä, perheet kuormittuvat. Jollei saada ajoissa palveluja, joudutaan käyttämään myöhemmin raskaita ja kalliita palveluja. Kehitysvammaisuutta ja muuta vammaisuutta koskeva opiskeluajan tietomäärän lisääminen vähentäisi lääkärien asenteita, ja tiedon ansiosta olisi helpompi kohdata vammainen potilas hoitotilanteessa. Siinä on kyse ihmisten välisestä kohtaamisesta. Sen pitäisi olla aina kaikkia osapuolia tyydyttävää.