Lapsuuden kaunis melodia

  • Blogit
  • Julkaistu:
  • Kirjoittanut: Mari Salovaara

”Lapsuudessa ol sellanen hyvä mieli ja ilonen ja huumorinkukka”, kertoo 77 vuotias Marja-Leena oman kotinsa pöydän ääressä istuen.

Huoneessa pöydän äärellä ja kirjahyllyn edessä ikääntynyt nainen. Päällä valkea neule ja soittaa balalaikaa.

Pääsen Marja-Leenan vieraaksi, koska haluan tietää enemmän hänen elämäntarinastaan. Marja-Leena on minua eteisessä vastassa. Hän ohjaa minut arvokkaan kohteliaasti huoneeseensa. Hän on keittänyt kahvit ja leiponut herkullisen piimäkakun. Asunnossa on runsas ja värikäs sisustus: hyvin hoidettuja viherkasveja, kukkaverhot, valokuvia, taideteoksia ja seinävaatteita. CD-levysoittimessa on Kirkan levy.  Saan kuulla värikkään ja erityisen elämän vaiheista. Marja-Leenan puheessa vilahtelevat lukuisat Helsingin kirkot ja kaupunginosat, diakonit, tarkastajat ja maisterit sekä läheiset ja ystävät. Tämä nainen tuntee Helsingin kuin omat taskunsa ja muistaa lapsuuden aikaiset opettajansa ja asuintoverinsa nimeltä. Hän on aktiivinen seurakunnan jäsen ja kulttuurin ystävä.

Tutustuin Marja-Leenaan Hetkittäin-kurssilla, joita järjestetään pääkaupunkiseudun ikäihmisille.  Kurssin myötä ikäihmiset saavat sisältöä arkeensa ja me hanketyöntekijät autenttista tietoa ikääntyneen kehitysvammaisen ihmisen elämästä.

Marja-Leenan elämä on johdattanut monen paikkakunnan ja osoitteen kautta Helsingin Veräjälaaksoon, Kestikujan ryhmäkotiin. Hän on elänyt perheensä kanssa lapsuus- ja nuoruusvuodet Polvijärvellä ja Joensuussa. Äitinsä kuoleman jälkeen hän muutti Sofianlehdon keskuslaitokseen asuttuaan joitain vuosia alivuokralaisena eri osoitteissa. Nyt koti on ollut yhdeksän vuoden ajan Kestikujan ryhmäkodissa. Hän kuvaa nykyistä tilannettaan

Elämäni kirjat ja kannet on täällä. Kyllä oli vaikeeta muuttaa usein, täällä on paljon kivempi olla. Täällä on hyvin rauhallista ja kukaan ei häiritse. Oon 77-vuotias, kohta täytän 80.  En tiedä, milloin loppuu. Täällä on turvallista, täällä asun ja olen.

Marja-Leenasta huokuu vankka hengellinen vakaumus sekä kunnioitus isänmaata ja läheisiä kohtaan.  Siniristilippu ja äänestäminen ovat tälle periaatteen naiselle kunnia-asioita. ”Semmosta mulle kuuluu. Kotirauhaa, en mie tykkää sodasta ja kurjuudesta. Olen hyvin rauhallinen. Oon sellanen tyttö, joka tykkää rauhallisesta musiikista, en huudosta.  En toisten raha-asioista tiedä mitään, enkä halua tietääkään. Jumala johtaa mun tietä eteenpäin. Jumala tietää minnekä Marja menee. Luoja antaa sen, minkä tarvitsen. Siniristilippuun luotan ja tässä pysyn niin kauan kuin elän. Mä tykkään olla kavereitten kanssa ja iloisten ihmisten kanssa, mutta pahoja en kannata. Kun nään rehellisen suomalaisen naisen, sitä kannatan.”

Työuransa Marja-Leena teki Aulakodissa leivonnan ja käsitöiden parissa. Myös vaihetyökeskus tuli tutuksi. Aulakodissa työskentely alkoi näin: ”Mie sanoin äidille: Lähetään viemään mua Aula-työkotiin. Tarkastaja Järvinen virastosta käski menemään sinne. Maisteri Särkijärvi piti siellä meille kerhoa ja siellä oli Kerttu K. Aulan lapset tekivät siellä kaikkea: kutoivat mattoja ja ryijyjä ja tekivät kaikkea tommosta kivaa käsityötä. Kysyin sitten Tyyneltä, mitä minä saan tehdä. “No, ruppeeppa ompelemaan noita matonkutteita”, ja niitä minä rupesin ompelemaan. ”

Myöhemmin Aulan leipomossa työskennellessään Marja-Leena kertoi leiponeensa pitkoja, ruisleipiä ja vaaleaa leipää. Kun kysyn Marja-Leenan haaveista, kuulen kotitalouteen liittyvän haaveen: ”Haluaisin olla enemmän keittiössä hommissa. En meinaa malttaa odottaa täällä omaa keittiövuoroa.”

Karjalaiset juuret merkitsevät Marja-Leenalle, Polvijärven tytölle paljon. Lapsuusmuistot ovat eläviä. Muistoissa tehdään heinää, musisoidaan ja hoidetaan lampaita.

”Miulla on kotikielenä karjala. Kaunis Karjala. Eri tavalla karjalaiset saa sen murteen ulos. Sitten kun murteen sisällä on tie, niin se männöö näin: nousee mäkeä ylös, katselee kukkulalle. Siellä seisoo nuori tyttö ja poika. Lapsuudessa ol sellanen kaunis melodia, sukulaisten ja serkkujen ja kaikkien kanssa laulettiin ja soitettiin ja huumoria laskettiin. Meidän kotona pojat soitti haitaria ja kitaraa. Että elämän kiertokoulua olen minä käynyt. Niinivaaralla maisteri Kortelainen oli opettajana.

Kotitalous on mulla kyllä aika hyvää ja uskonto. Laskeminen ja lukeminen aika huonoo, en osaa yhdistellä niitä sanoja. Murteella ne kyllä männöö.  Lapsuudessa oli sellanen hyvä mieli ja ilonen ja huumorikukka. Mä olin heinäpellollakin isän kanssa ja pojat oli kans haravoimassa ja maantien varressa asuttiin. Pohjalle lähettiin kahville ja syötiin ja juotiin ja naurettiin. Pojat läksi sitten uimaan.  Minä olin siinä pihalla ja äiti sano, että pojat taitaa lähtee uimaan. Mie sanoin äidille, että miekin lähen uimaan. Tiesin, että sitä porttia en sais auki mutta menin koettamaan. Yritin avata porttia, mutta eihän sitä saanut auki. Isä haki miut portilta ja vei takas kotiin. Piiskaahan siitä tuli. Sitten nurkkaan. Minä olin niin jääräpää. Ne ajatteli, että oon liian pieni tyttö uimaan.”

Tässä vaiheessa kysyn, alkaako haastateltavaa jo väsyttää. ”Ei lainkaan”, saan vastaukseksi.

”Haluatko nähdä jotakin? ” Marja-Leena menee kaapille ja ottaa sieltä balalaikan. ”Saat ottaa kuvan, jos haluat. Sain balalaikan, se on Leningradista. Laajasalon porukan kans käytiin. Helmi E. ol mukana ja Lasse R. Mentiin musiikkikauppaan ja sanoin, että tän mie otan. Nyt voin laulaa ja soittaa sinulle. En kyllä tiedä, onko tämä vireessä.” Vireessä tai ei, mutta laulussa kuuluu rytmi, kanteleen soitto ja enkelkuoron laulu. Taivaan portillakin käydään.

Merja-Leena lähtee saattamaan minua ulos ja lähtee samalla lenkille. Hän suuntaa rollaattorinsa rantapolkua kohti. Räntää vihmoo. Huomaan ajattelevani: Jos olisin valitsemassa ansiomerkin saajaa elämäntyön, elämänviisauden ja isänmaan kunnioittamisen saralla olisi valintani selvä.

Mari Salovaara.

Kirjoittaja

Mari Salovaara

Hanketyöntekijä
Hetkittäin-hanke (2022-2024)