Turvataidot

Puhumme usein turvataidoista konkreettisina asioina: rajoista, säännöistä ja toimintamalleista. Näiden lisäksi turvataidot liittyvät siihen, millainen käsitys meillä itsestämme sekä suhteestamme toisiin ihmisiin. Yksi keskeisimmistä oikeuksista, joka kuuluu jokaiselle, on oikeus olla minä. Seksuaaliterapeuttina ja seksuaalineuvojana kohtaan tämän teeman työssäni päivittäin tavatessani nuoria ja aikuisia, jotka pohtivat omaa identiteettiään, rajojaan, vahvuuksiaan ja haavoittuvuuksiaan.

Kuka minä olen?

Itsensä tunteminen on perusta hyvinvoinnille. Se, että tiedän, kuka olen, mitä osaan, mistä pidän ja mitä toivon elämältäni, vapauttaa myös unelmoimaan. Kun ihminen saa olla rauhassa oma itsensä, syntyy uskallus haaveilla ja elää omannäköistä elämää.

Itsensä hyväksyminen liittyy terveeseen itsetuntoon. Terve itsetunto ei tarkoita sitä, että olisi hyvä kaikessa – päinvastoin. Se tarkoittaa, että tunnistaa omat vahvuutensa ja rajansa. Kukaan ei osaa kaikkea, eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Avun ja tuen pyytäminen ei ole heikkous, vaan osa ihmisyyttä.

Oikeus olla minä tarkoittaa lupaa olla keskeneräinen, epätäydellinen ja silti riittävä. Se tarkoittaa sitä, että saan olla hyvä joissain asioissa, kömpelö toisissa – ja silti kelpaan. Kun ihminen pohtii omaa identiteettiään ja minuuttaan, on tärkeää saada puhua siitä jonkun luotettavan henkilön kanssa, kysyä ja tulla kuulluksi.

Oman itsen löytämisen pieniä askelia

Oman minuuden rakentaminen ei tapahdu kerralla, vaan se syntyy vähitellen pysähtymisen ja itsereflekti­on kautta. Kun ihminen alkaa pohtia, mistä hän pitää ja mistä ei, mitkä asiat tuottavat iloa ja mikä puolestaan kuormittavat, oma minä alkaa vähitellen hahmottua. Samalla opitaan tunnistamaan ne asiat, joissa pärjää itsenäisesti, sekä ne tilanteet, joissa tarvitsee tukea ja apua toisilta.

Tärkeä osa tätä prosessia on myös suhde omaan kehoon. Jokainen meistä katsoo joskus peiliin kriittisesti ja huomaa asioita, joihin on helppo suhtautua arvostelevasti. Silti jokaisessa kehossa on jotakin arvokasta, kaunista ja ainutlaatuista. Omaan kehoon saa ja voi suhtautua kunnioittavasti sekä nähdä siinä asioita, joista voi olla ylpeä.

Läheisten ja yhteisön merkitys

Oikeus olla minä tarvitsee toteutuakseen ympärilleen ihmisiä, jotka uskaltavat antaa toiselle tilaa kasvaa. Läheisten tärkeä tehtävä on sallia yrittäminen – ja myös epäonnistuminen. Kun saa kokeilla, erehtyä ja oppia, syntyy rohkeus olla oma itsensä.

Yhteiskunnassa puhumme usein “normaalista”. Todellisuudessa normaali on vain laaja kirjo erilaisuutta. Kukaan ei ole samanlainen, ja juuri siinä piilee ihmisyyden rikkaus.

Oikeudet ja vastuu kulkevat yhdessä

Oikeus olla minä ei tarkoita rajattomuutta. Yksilön vapaus ei voi koskaan mennä toisen oikeuksien edelle. Siksi meillä on lait, säännöt, käytöstavat ja kaveritaidot. Ne kaikki tähtäävät siihen, että jokainen voisi elää turvassa, ilman pelkoa tai väkivaltaa.

Oikeuksiin liittyy aina myös vastuu: vastuu kunnioittaa toisia, heidän rajojaan ja itsemääräämisoikeuttaan.

Sinä olet riittävä

Jos tästä teemasta haluaa ottaa mukaansa yhden ajatuksen, se voisi olla tämä:
Sinä olet juuri sellainen kuin olet – ja se riittää.

Sinun ei tarvitse olla enemmän, parempi tai toisenlainen. Lupaa itsellesi mahdollisuus tutustua itseesi rauhassa, kasvaa omaan tahtiin ja elää elämää, joka tuntuu omalta. Oikeus olla minä on turvataito, joka kantaa koko elämän ajan.

Kirjoittaja on Kirsi-Maria Örö, joka työskentelee Helsingin kaupungin kehitysvammapoliklinikalla seksuaaliterapeuttina ja seksuaalineuvojana.

“Ilman suostumusta ei ole seksiä.” Lause on yksinkertainen – ja paikkansapitävä, mutta suostumus itsessään ulottuu paljon laajemmalle ja on paljon moninaisempi asia.

Suostumus on luvan antamista, oli kyse sitten intiimistä kontekstista tai arjen avustamisesta. Suostumuksesta on tärkeää puhua myös makuuhuone-elämän ulkopuolella, sillä se, miten ihminen kohdataan ja kuinka häntä kosketaan, vaikuttaa ajatuksiin omasta kehosta ja sen rajoista. Jos henkilöä on aina koskettu lupaa kysymättä ja jopa kieltoa kuuntelematta, syntyy ajatus, ettei keho ole oma: ajatusvirhe, jonka mukaan muut voisivat koskea itseä oman mielensä mukaan. Tämän seurauksena myös seksuaalisen tilanteen rajoja voi olla hankala asettaa tai edes hahmottaa omaa oikeuttaan sanoa, tuntuuko jokin hyvältä.

Arjessa avustaessa ei aina voi valita kosketaanko itseen vai ei, mutta vammaisella tulisi olla aina valtaa siihen, kuka häntä koskee, ja kuinka. Rutinoituneessa avustustilanteessa ei aina tarvitse kysyä erikseen lupaa, mutta neuvottelu siitä, miten avustetaan, tulee olla käytynä ja siihen linkitetty toteamus: “Kerron jos jokin muuttuu.” Muuttunutta tilannetta tulee kunnioittaa.

Mitä suostumuksesta on hyvä muistaa?

Suostumus ja sen tärkeys eivät koske vain fyysisen kosketuksen tilanteita. Esimerkiksi seksuaalissävytteisiä viestejä tai kuvia lähettäessä on oltava toisen suostumus. Tahallinen, seksuaalinen, vailla suostumusta oleva lähestyminen täyttää rikoksen tunnusmerkit. Tämä tarkoittaa siis niin suostumuksetonta kuvien lähettelyä kuin parisuhteessa seksiin painostamistakin.
Suostumuksen keskiössä on oma vapaa tahto. Jos henkilö on myöntynyt johonkin asiaan painostuksesta tai väkivallan pelossa, ei hän ole antanut suostumustaan. Tajuton, voimakkaasti päihtynyt tai sellainen henkilö, joka ei tunnu olevan läsnä tilanteessa, ei ole kykenevä antamaan suostumusta.

Lähtökohtaisesti on hyvä lähteä ajatuksesta: “Vain kyllä on kyllä”. Muitakin lähtökohtia on, mutta ne sijoittuvat kinkymaailmaan ja vaihtoehtoisten suostumuksen ilmaisujen käytöstä on aina sovittava erikseen. Ei on ei.  Hiljaisuus, ja epämääräiset äännähdykset ovat ei. “Ehkä” ei muutu toisen suostuttelulla tai painostuksella kylläksi. “Kyllä” ei ole yhtä kuin “Tämä myöntymys on jatkuvasti voimassa.” vaan se on kysyttävä aina uudestaan. Suostumus on ok vetää takaisin myös kesken intiimin tilanteen, jos jokin ei tunnukaan hyvältä, ja sitä on kunnioitettava.

Suostumuksen kysymiseen ei tarvita monimutkaisia kaavakkeita. “Haluatko?” “Oisko tämä ok?“ “Miltä tuntuisi jos…?” ovat kaikki hyviä tapoja kysyä fiiliksiä. Kun toisen tuntee, voi ilmeistä ja eleistä päätellä paljon. Se ei silti ole riskitöntä, sillä sanattoman viestinnän voi aina tulkita väärin ja siihen, kuinka tulkitsemme toista, vaikuttaa voimakkaasti oma mielentilamme. Lisäksi kehon viestit ja mielenmaisema voivat olla ristiriidassa: Keho voi esimerkiksi reagoida nihkeään asiaan yllättävällä tavalla, eli vulvallinen voi kostua ilman, että kokisi tilanteen miellyttävänä, ja erektiokin syntyy ajoittain ilman, että tilanne olisi todellisuudessa mieleinen. Vastaavasti esimerkiksi spastinen keho voi jäykistyä kosketuksesta, vaikka mieli olisi halukas ja täysillä mukana tilanteessa. Niinpä on aina hyvä kysyä fiiliksistä. Jos turvaudutaan eleisiin tai muuhun sanattomaan viestintään, molempien on tiedettävä mitä mikäkin asia tarkoittaa.

Miksi suostumus on haasteellinen asia?

Suostumusta haastavat kulttuuriset ajatusvinoumat. Jos asiaa ajatellaan heterosuhteiden näkökulmasta, ajattelemme virheellisesti miehen olevan aina valmis seksiin. Vastaavasti olemme kuulleet valhetta, jonka mukaan seksi parisuhteessa olisi velvollisuus, tai että naisen tulisi “antaa” miehelle. Usein näihin ajatusvinoumiin liittyy myös lause “antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa.” Ajatellaan siis, että vaikkapa tietty pukeutuminen olisi kutsu lähentelyyn, tai että suutelu ja silittely olisivat automaattisesti seksihalukkuudesta kertovia signaaleja. Tähän ajatukseen ei tule tuudittautua vaan täytyy aina kysyä, mitä toinen tahtoo.

Suostumusta haastavat myös muut seikat. Jos ihminen ei tiedä, että hänellä on oikeus kieltäytyä tai oikeus omiin rajoihin, ei hän voi antaa suostumustaan. Jos ihminen ei tiedä, mitä jokin tietty akti tarkoittaa, ei hän voi antaa suostumustaan. Niinpä meidän on puhuttava enemmän nautinnon moninaisuudesta, jotta omia haluja ja tarpeita, sekä toisaalta sitä, mihin ei ole valmis, on mahdollista hahmottaa.

Itsetunto ja kasvuympäristö vaikuttavat myös suostumuksen antoon. Mikäli ihminen on kasvanut koko elämänsä ajatellen, ettei hän ole haluttava tai kelpaa kumppaniksi, syntyy siitä miellyttämisen tarpeita. Ajatellaan, että kun nyt joku osoittaa huomiota, tulee hänen toiveisiinsa suostua, sillä ei uskota rinnalle löytyvän toista kumppania. Omista rajoista kommunikointiin liittyy vaikenemisen kulttuuri. Meillä ei ole ennen viimeistä 10–15 vuotta ollut juurikaan representaatiota, eli malleja, tarpeisiin liittyvästä kommunikaatiosta. Aiemmin popkulttuurin intiimeissä kuvauksissa osapuolet osasivat sanattomasti viedä kumppaninsa nautinnon huipulle. Tosielämässä homma ei toimi niin, sillä emme lue ajatuksia, eikä ihminen ole kone: ihmiset reagoivat, eri asioihin eri tavoin.

Entä jos rajoja rikotaan?

Joskus voi tulla rikkoneeksi omia tai toisen rajoja tajuamattaan, havahtua vasta myöhemmin siihen, että jokin ei tuntunutkaan hyvältä. Kenties toinen ei ollut tarkkaavaisimmillaan tilanteessa ja huomannut kumppanin fiiliksen laskeneen. Tällöin, jos kykenee, tilanne olisi hyvä käydä kumppanin kanssa läpi: Mikä meni vikaan? Miksi? Miten jatkossa voitaisiin välttää tilanne? Purkua ei tarvitse tehdä heti.

Aina kumppanin kanssa ei voi keskustella. Olipa rajojen rikkominen tahatonta, kuten aiemmin kuvattu, tai tahallista, on tärkeää puhua jollekin. Etenkin tahallinen rajojen ylittäminen voi tehdä syvät jäljet. Puhua voi kuitenkin omaan tahtiin. On syytä muistaa, ettei tapahtunut ole omaa syytä, vaikka tekijä tai yhteiskunta yrittäisivät syyllistää. Vaikka olo voi tuntua yksinäiseltä, on muitakin saman kokeneita. Apua voi ja saa hakea. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Jos teko täyttää rikoksen tunnusmerkit, on rikosprosessi syytä aloittaa, jos voimat siihen riittävät.

Mitä lähipiiri voi tehdä? Vastaus on yksinkertainen: Henkilö, jonka rajoja on ylitetty ei kaipaa kyseenalaistamista, vähättelyä tai syyllistämistä. Hän kaipaa kuuntelevaa korvaa ja tukea, ehkä ohjausta rikosprosessin alullepanemisessa ja tietoa siitä, miten homma etenee. On hyvä antaa areena, jossa voi puhua turvallisesti, mutta puhumiseen ei tule painostaa. Kannustan myös kysymään suoraan: “Miten voin olla tukena? Mitä tarvitset?”

Miten suostumuskulttuuria ja oikeutta koskemattomuuteen vahvistetaan?

Meidän on monipuolistettava seksuaalikasvatusta vielä enemmän ja ymmärrettävä, ettei se ole vain yhden tahon, esimerkiksi koulun tiettyjen tuntien vastuulla. Se on jatkuva prosessi. Siinä on korostettava kommunikaation tärkeyttä ja huolehdittava sen tavoittavan kaikki. Vamma ei ole syy ohittaa henkilö seksuaalikasvatuksessa. Tiedon on taivuttava henkilön ymmärryksen, ikätason ja tiedontarpeiden mukaiseksi.

Vammaisten kanssa työskenteleviä on koulutettava seksuaalisuuden kohtaamisesta. Se ei tarkoita vain työkalujen antamista seksissä avustamiseen vaan yleisesti ottaen sitä, että annetaan tietoa vammaisuudesta ja seksuaalisuudesta: Tietoa siitä, ettei vammaisuus tarkoita tiettyä identiteettiä, suhdemuotoa tai mieltymyksiä. Se antaisi avaimia sensitiiviseen kohtaamiseen ja vammaiselle tilaa sanoittaa itseään, jos jotkin seksuaalisuuteen liittyvät asiat tulevat puheeksi tai jos avustaja vaikka näkee vammaisen vuorovaikutusta tämän kumppanin kanssa.  Seksuaalisuuden kohtaamisesta kouluttaessa olisi hyvä myös antaa työkaluja käydä perustasolla läpi juttuja, jos vammaista mietityttää joku intiimihygieniaan, identiteettiin, seurustelusuhteisiin tai seksuaalisuuteen liittyvä asia.

Yhteiskunnallisesti meidän on muutettava ajatteluamme vammaisuudesta. Vammainen voi olla (seksuaali)väkivaltaa kokenut. Hänen kertomaansa tulee uskoa. Yhteiskunnan palvelujärjestelmää tulee muuttaa niin, että henkilö ei ole jumissa esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa koska on riippuvainen kumppanin avusta. Palvelupäätösten saamista on nopeutettava. Ensi- ja turvakodeista on tehtävä esteettömiä.

Toisaalta on muistettava, että myös vammainen voi rikkoa toisen rajoja. Osittain se voi olla tiedostamatonta, esimerkiksi seksuaalikasvatuksen puutteesta johtuvaa. Jos tätä todistaa ulkopuolisena on asiaan puututtava ja kerrottava, mikä ei ole ok. Toisaalta, vammainenkin voi rikkoa toisen rajoja täysin tekonsa tiedostaen, eikä terveydentila ole syy katsoa asioita sormien läpi.

Kirjoittaja on koulutettu seksuaalineuvoja Pinja Eskola